Bönthöö bönthöö: Rankka päivä – olutretkeilyä Hyvinkäällä ja Hämeenlinnassa
Tiesitkö, että Hyvinkää ja Hämeenlinna ovat vain vajaan puolen tunnin junamatkan päässä toisistaan? Minäkin opin sen vasta, tosin kantapään kautta, sillä väärä juna vei minut ensin Riihimäelle. Mutta mitä ihmettä tein Uudenmaan ja Kanta-Hämeen rajapinnoilla?
Pitkä päivä alkoi Lahden matkakeskukselta kymmenen aikana aamulla, kun linjabiilin nokka kääntyi kohti Helsinkiä.
Pikakelauksella Pieneen: Jano-podcast nauhalle ja Tuomaksen tarjoama lasillinen Superstition Meaderyn Vanilla Marinoa jälkiruoaksi. Ja jälkiruokana tuon meadin tarjoaisinkin, sillä sen makean intensiivinen marjaisuus toimisi mainiosti siihen tarkoitukseen. Liuotinmaisen tuoksun haluaisin kyllä unohtaa.
Rotterdamissa nopea nesteen täydennys ja tyhjennys etappi. Ruosniemen Vahtimestarin kaakaonibseillä aateloitu versiointi oli pirun kylmää, mutta yhtä kaikki maistuvaa. Tasapainoinen stout-pohja otti komeasti ja avoimesti vastaan sopivasti makeilevan kaakaon, joka kuivahti loppumaussa kasaan juuri niin kuin pitää. Ei mitään O’Boyta.
Matkakumppanin saavuttua Rotterdamiin kellotaulu kertoi jo kiireestä, joten litku lärviin ja kohti syvyyksiä. Siis bussiterminaalia, josta oli kohtsillään starttaamassa kuljetus kohti Hyvinkäätä.
Matkan piti kestää noin tunnin verran, mutta lopulta olimme Hyvinkään linja-autoasemalla, eli erään kerrostalon takapihalla, vartin myöhässä. Onneksi lonkero ja olut piristivät hermostuneen seurueemme matkantekoa.
Rivakalla askeleella astelimme Hyvinkään kylänraittia pitkin keskustan toiselle reunalle, johon on pari vuotta sitten avautunut olutravintola Crafters. Paljon hyvää olen paikasta kuullut, ja vähän sen takia Hyvinkäälle nyt matkasinkin.
Baarin osaomistaja ja olutvastaava Lasse Nyman odotteli meitä jo tiskin takana, sillä olin sopinut ravintoloitsijan kanssa haastattelutuokion Olutpostin nettilehteä varten. Uppouduimme pubin takaosasta löytyvälle sohvalle ja käynnistin nauhurin. Juttu ilmestyy lähiaikoina, joten ei siitä enempää tässä vaiheessa.
Keskustelun liukastajaksi Nyman kaatoi meille lasilliset Brewskin ja Finbackin Meerkat Madnessia sekä Garagen Hærdballia. Molemmat kivan raikkaita moderneja (D)IPA-näkemyksiä. Muutenkin sortimentti vaikutti olevan melkoisen Pien-orientoitunutta. Ymmärrän täysin miksi.
Kun juttutuokio oli saatu paketoitua, oli hyvä aika tutustua hieman miljööseen. Crafters oli oikeaoppisen tumma yleisilmeeltään, eikä modernin kliininen. Loosseja, tummaa puuta, sohvaryhmä, houkuttelevasti valaistu tiski ja niin edelleen. Se näytti ja vaikutti olutravintolalta. Mikä on tietysti olutravintolan ollessa kyseessä pelkkä plussa.
Nyman tarjosi meille vielä toiset juomat: itse päädyin Cervisiamin Krampukseen, seuralainen taas päätti lopettaa leikkimisen ja tilasi pullollisen Omnipollon ja Buxtonin modernia klassikkoa, Yellowbellyä. Krampus oli ”joulu-IS”, muttei kuitenkaan liian makea tai mausteinen. Miellyttävä. Kuolemantuomion vastikään saanut Yellowbelly taas muutti seuralaisen olutmieltymykset täysin. ”Miten voi olla tän makusta bisseä?!”
Crafters alkoi hiljalleen valmistautumaan illan viskitastingiin, joten meidän oli aika hyvästellä Nyman ja suorittaa täsmäisku naapurikorttelin oluthuoneelle ennen rautatieasemalle siirtymistä.
Joutsen on ainoa HOK-Elannon oluthuoneista, joka sijaitsee pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Se olikin ennen Craftersia kaupungin ainoa kunnollinen olutravintola. Huhujen mukaan valikoima on kuitenkin viime aikoina kyykännyt pahasti ja se kävi kyllä selväksi heti ovista sisään astuttuamme. Kotimaisia perusnimikkeitä sekä tylsiä klassikoita ulkomailta. Tuntuu tosin, että aika on ajanut monen muunkin ketjuoluthuoneen ohi.
Miljöö Joutsenessa oli kohdillaan. Kotoisa. Ihan jo senkin takia, että se näytti kuin miltä tahansa muulta saman ketjun paikalta. Oluiden Rosso?
Takatalo & Tompurin Kaski Kylmäsavulager oli ikävällä tavalla diasetyylinen ja BrewDogin jokin jouluolut ikävällä tavalla… niin, jouluinen. ”Maistuu huonoilta venäläisiltä karkeilta”, kuului analyysi joulujuomasta.
Näkemiin Hyvinkää.
Ostimme rautatieaseman automaatista liput R-junaan ja siirryimme oikeille raiteille, jossa VR:n museokalustolta näyttänyt putkilo jo odottelikin. Lähtöön olisi ollut aikaa vielä vajaa kymmenen minuuttia, mutta juna puksutti liikkeelle.
”Mitä helvettiä?”
Paljastui, että olimme nousseet aikaisempaan junaa, jonka päätepysäkki oli naapurikaupunki Riihimäki. Onneksi paljastui myös, että Riihimäeltä lähtisi juna kohti Hämeenlinnaa vain muutamien minuuttien päästä, joten köröttelimme leimaamattomilla lipuilla yhdeksän minuutin matkan Riihimäen asemalle, ostimme kioskilta matkaevääksi Karhun Speltti IPAn (ihan kiva seiska miikka) ja löysimme vihdoin oikeaan kulkuvälineeseen.
Kerrankin vika ei ollut VR:n.
Tai no niin. Myöhässähän juna toki lopulta oli Hämeenlinnassa. Asiaa ei myöskään auttanut yhtään se, että Speltti IPA pyrki ulos, eikä vessaa ollut käytössä.
Vika oli siis vähän myös VR:n.
Hämeenlinnaan kuitenkin selvittiin. Olutta teki mieli, joten ainoa järkevä ratkaisu oli kävellä suoraan asemalta Suistoklubille, joka oli hetki sitten avannut ovensa.
Suisto on Hämeenlinnan piilotettu helmi. Verkatehtaan kauniilla kujilla sijaitseva klubi pitää tietää, sillä harva eksyy sinne sattumalta. Ja omalla tavalla juuri tuo eksklusiivisuus on Suiston vahvin elementti. Ei siis sillä, etteikö “ulkopuoliset” olisivat tervetulleita, mutta tietynlainen alakulttuurileima Suiston otsassa on. Hyvä niin.
Suisto on enemmän tapahtumiin keskittyvä paikka, mutta sen hieman nukkavieru olemus tarjoaa myös oivan alustan alkuillan kaljoitteluun. Tai viinin lipittelyyn, kuinka vain. Kynttilänvaloon ja upottavan sohvan nurkkaan on helppo piiloutua hetkeksi.
Tosin olut (The Lizard) ja valkoviini (joku perus) tuntuivat olevan jo elämänsä ehtoopuolella, mutta pieni kauneusvirhe sallittakoon. Puolitettu Hiisin Itse oli jo sitten jiirissä. Olutvalikoima oli kokonaisuudessaan kelvollinen, varsinkin kun mikään olutkapakka Suisto ei yritä edes olla.
Hiljalleen kulttuuribaari alkoi täyttyä musavisailijoiden hälinästä, joten päätimme jatkaa matkaamme kohti Hämeenlinnan pääkohdetta, Olutravintola Birgeriä. Birgerissäkin piipahdin Olutpostin ominaisuudessa, mutta sitä juttua pitää odotella helmikuun puolelle.
Tyhjää. Vain yhdessä pöydässä asiakkaita. Ei Hämeenlinnaa kai turhaan kutsuta Suomen suurimmaksi valaistuksi hautausmaaksi. Birger on juottanut janoisia jo vuodesta 1995, joten ihan kuollut olutkaupunki ei Hämeenlinna kuitenkaan voi olla.
Hanavalikoimasta ei mikään herättänyt sen suurempaa mielenkiintoa, mutta koska jotain oli juotava, niin päädyin Muflonin hankalanimiseen joulustouttiin. Hankala se oli myös juoda, sillä (joulu)mausteisuus tai vetinen runko eivät kuulu lempiasioihini.
Lempiasioihini kuuluu kuitenkin ilmainen ruoka, ja kun tarjolla oli tapas-pöytä, niin juomakin tippui alas helpommin. Pekonikierteitä, pieniä kalaleipäsiä, sinihomejuustoa ja pipareita… Kelpasi ihmisen nauttia olostaan raukeatunnelmaisen olutravintolan ikkunapöydässä.
Olimme jo tekemässä lähtöä, kun tiskin takana häärännyt baarin osakas Perttu Yli-Paappala kyseli kiinnostuksestani Ylikylän real alea kohtaan. Iku-Tiera nimeltään. Kiinnostihan se. Ajatuksen tasolla. Itse olut oli todella vetinen ja mauttoman kevyt (4,4%) stout. Muistiinpanoissa luki ”laihialainen versio cold brew’stä”.
Vielä ehti käydä muutamalla ennen kotimatkaa, joten Yli-Paappalan suosituksesta suuntasimme naapuriin Nooran Viinibaariin. Kyllä, tuo on oikeasti ravintolan nimi. En tiedä oliko itse Noora (ex-Seiska-julkkis Vennamo) töissä, mutta viiniä baarissa oli ainakin tarjolla useaa sorttia.
Paikka itsessään oli ihan viihtyisä, joskin hieman liian kliininen sekä avara. Historiaa uhkunut liikehuoneisto isoine kaari-ikkunoineen olisi voitu sisustaa tummemmaksi, jotta tilaan olisi saatu intiimiyttä. Arvokkuutta kenties.
Kun seuralainen on työkseen puljannut viinien kanssa ja tietää niistä huomattavasti enemmän kuin minä, niin jätin juomavalinnat täysin hänen harteilleen. Lista oli kuulemma suht kattava, mutta melko riskitön.
”Viinit oli tosi perushyviä, mutta parhaimmillaankin joka kodinhengettären sunnuntaiviinejä. Pulloittain myytävissä olisi toki löytynyt paikan parhaimmisto, mutta aika ei nyt riittänyt niihin.”
Valomerkkiä uhmaten tuhosimme lasilliset punaista sekä valkoista, jonka jälkeen tie vei kaupungin mielenkiintoisimman ”baarikadun”, eli Raatihuoneenkadun kolmanteen osumaan, Skogsteriin. Legendaarisen Ravintola Piparkakkutalon kanssa samaan ryppääseen kuuluva café bar oli jännittävä yhdistelmä modernia cocktailbaaria, rikkaiden rouvien kahvibaaria, huippuhotellin aulabaaria sekä jenkkiläistä jäätelöbaaria. Monisyinen baari siis.
Tilasin gin & tonicin Napueen tehtynä ja rojahdimme jo hieman väsyneinä viihtyisiin ikkunaloosseihin. “Hämeenlinna pääsi kyllä yllättämään ravintolatarjonnallaan”, mutisin ääneen.
Ennen kotimatkaa nopea piipahdus vielä kaupungin kenties tunnetuimmassa juottolassa, Voudin Kellarissa. Paikka oli melko tukossa ja meteli alkoi nopeasti ärsyttämään. Varsinkin kun muut kierretyt paikat olivat olleet rauhan tyyssijoja, niin Voudin hektisyys oli nyt liikaa.
Puoliksi juotu Thornbridge Jaipur sai siis piisata. Raahauduimme linja-autoasemalle ja nousimme tovin kylmissään odottelun jälkeen mukavan lämpimään linjabiiliin NEIPA BOIn kera.
Kotiin, kiitos.
—
—
