Bönthöö bönthöö: Pitkän illan päivä Helsingissä

Olen viimeisen kuukauden aikana hypännyt Helsinkiin menevään linja-autoon niin usein, että välillä unohdan asuvani Lahessa. Taas tuli tarvetta halvoille nettilipuille, kun sovin OlutPOSTIn Cyde Hyttisen kanssa palaverin hänen toimistolleen. Sulavasti sujuneen juttutuokion satoa päästään toivottavasti korjaamaan jo alkuvuodesta, eli nyt sitten vaan odotellaan.

Yksi yli vuoden vanha, edelleen herkullinen Stadin Katariina Imperial Stout elimistössä päätin ottaa apostolinkyydin Sörnäisistä kohti keskustan rientoja. Nopea visiitti Pienessä, josta kävin poimimassa kotiväelle muutaman Näin on marjat -gosen. Henrin kanssa kuulumiset vaihdettuani suunnistin kulman taakse Stone’siin, jossa ETKO Brewingin edustajan mukaan oli tarjolla panimon uunituoretta tupla-IPAa. Ja olihan sitä, vaikka ”nauruhumoristinen” kyyppari yrittikin jotain väkinäistä vitsiä huhupuheista vääntää.

ETKOn Hammertime on 8-prosenttinen DIPA, jota on jo ehditty kehumaan atk:n syövereissä. Eikä turhaan, sillä kypsän hedelmäinen tropiikki valui rinnuksille hieman alkoholisena nektarina. Tuhti, mutta sulava kokonaisuus, joka kuivui nätisti kokoon loppukatkeron myötä. Mukava kohdata maistuva kotimainen DIPA, niitä kun ei jonoksi asti ole.

Stop, Hammertime? No ei hemmetissä, sillä onnistunutta aamupäivää piti vielä juhlistaa ainakin yhdellä juhlajuomalla. Time Baria on moni tolkun ihminen minulle suitsuttanut, mutta se ei aukeaisi vielä pariin tuntiin. Seuraava luonnollinen siirtymä oli siis Kitty’s, jonka hanasta piti vielä kaatua Näin on marjoja. Ei kaatunut, joten tilaus Põhjala Talveööstä.

Ostin pullollisen Talveöötä tovi sitten Alkon jouluoluthyllystä ja nyt harmittaa. Kaksi desiä Viron ykkösnyrkin 9-prosenttista baltic porteria kun kuulostaa yleensä herkulliselta, mutta tällä haavaa maustelitku oli liikaa. Kookosrasva dominoi hommaa alusta loppuun, toki kunnon sokeripommit taustalla räjähdellen. Kookosöljyä voin suositella vaikkapa seksihommiin, mutta oluessa ei vaan toimi omaan suuhun. Ainakaan noin ylitsevuotavana

Toivottavasti Põhjala tajuaisi pikku hiljaa, että erikoisuutta tavoittelevat maustesekoitukset eivät vaan ole panimon forte. Taannoinen Cowboy Breakfastkin oli ihan liikaa.

Elämä on pettymyksiä täynnä, niin myös olutelämä. Pakko oli siis hukuttaa ilot ja surut vielä yhteen tuoppiin. Tai mitä se nyt haittaa, jos aikuinen mies “pari ruukkua riipaisee”.

BrewDog Helsinki harvoin pettää, Viiskulmaan siis. Ja kun maustelitkuista juuri puhuttiin, niin esanssioluiden esitaistelija oli lyönyt BrewDogin hanat täyteen leivoksia… oluitaan. Puritaanit ovat jo kääntäneet Omnipollolle selkänsä aikoja sitten, mutta kansan syvät rivit juovat yhä kaiken, mitä länsinaapurin kikkapanimolla on kaataa.

”Makukaljojen” lisäksi hanssa oli onneksi myös sitä hyvää perustekemistä, sillä vanha (I)IPA-suosikkini, Nebuchadnezzar, oli tarjolla suht sakiaan hintaan. Päätin miltei kympin hinnasta huolimatta ottaa Nebuni 0,3l-kokoisena. Virhe! Olut oli kuin mikä tahansa jo elämänsä ehtoopuolta viettävä jenkki-IPA. Pihkaa, karamellia, kompostihedelmää… Missä oli se kaikki ihana rakkaus ja tuoreus, jota Nebultani olisin janonnut. Hemmetti, voiko mihinkään enää luottaa?

”Kai sitä vois vielä toisen Omnipollon juoda”. Päätin kokeilla myös esanssilitkua, bourbon-tynnyröityä sellaista. Noa Pecan Mud Cake on omassa kategoriassaan oikein maistuva tekele ja tynnyröitynä vielä maistuvampi. Bourbonilla kostutettu suklaaleivos, siinäpä se pähkinänkuoressa.

Lähdin talsimaan kohti Kampin keskusta kotimatka mielessä, mutta Helsingin tuuliset kadut ottivat omansa, joten päätin pysähtyä— Angleterreen. Mitään uutta ja upeaa ei ollut tarjolla, joten tilasin pienen lasillisen aina toimivaa Fullers’sin Imperial Stoutia. Kelpo lämmittäjä.

Olin jo loppusuoralla lasini kanssa, kun puhelin piippasi: Pien-pomo kyseli lokaatiotani ja ehdotteli suorasukaiseen tyyliinsä törkeyksiä. Noh, ei auttanut kuin kääntää nokka takaisin kohti Punavuorta ja astua Oluthuone Lehdon ovista sisään.

En ollut Lehdossa käynytkään sitten avajaisten, ja tajusin nopeasti kyllä miksen. Olutlista oli kovin tylsämielinen, eikä miljöö nyt ihan niin mukava ole, että siellä viihtyisi pelkästään sen takia. Laturinkin onnistuin rikkomaan pöydän kulmaan – se tosin ei taida olla ravintolan vika.

Tilasin Erkkiä odotellessani Nómadan Revontulet, alaotsikolla raspberry sour. Espanjalaispanimon taustalla ymmärtääkseni jotain Suomi-kontaktia, joten siitä nimi. Torilla tavataan. Oluen takia ei torille kannata kuitenkaan kerääntyä, sillä missä oli luvattu happamuus? Revontulet oli kuin vadelmahillosta vesitetty mehuversio. Tympeä olut, josta paikalle saapunut seuralainenkaan ei välittänyt, joten suksimme hittoihin…

…Tai siis Tommyknockeriin. Harvoin käyty baari se tämäkin. Laseihin eksyi suomalaista IPA-osaamista, tai ainakin Fat Lizard ja Donut Island ovat joskus IPOissaan onnistuneet.

Fat Lizard Tico Roadkill Pineapple IPA ja Hiisi / Donut Island I Hop It’s Not a Problem #4 olivat molemmat pehmeitä ja hedelmäisiä. Hyvää sosiaalista liukuvoidetta – en tosin usko, että tuossa seurassa moista olisi tarvinnut.

”BrewDogissa vois käydä vielä pullolistalta jakamassa jonkun oluen, minä tarjoan”. Olin myyty, ja pakko myöntää, että harvoin tuolla edes tulee pullolistaa mietittyä. Takaisin Viiskulmaan siis.

Pienen empisen ja veljellisen kinastelun jälkeen laseihin löytyi— Mikkeller SpontanBlueberry. En ole ikinä ollut mikään suurin Spontan-sarjan ystävä – varsinkin niiden hinta-laatusuhde on tuntunut suht humoristiselta. Eikä mustikkaversio pusakkaani pyöräyttänyt, vaikkei maksanutkaan maltaita. Maistuva olut, ei siinä, mutta mustikka esiintyi jotenkin tunkkaisena, sellaisena jo kertaalleen metsään poljetun marjaisena. Juha Miedon parrasta voisi suodattaa samoja makuja mehukeittokuurin jäljiltä.

Erkki häipyi omille teilleen, joten itsekin aloin keräilemään kamppeitani ja valmistauduin ottamaan revanssin Kampin keskuksen kanssa. Linjabiilejä ei tosin juuri sillä hetkellä kulkenut Mastokaupunkiin päin, joten oluen kannalta hieman alavireisesti sujunut ilta oli hyvä päättää johonkin herkkuun. Kiersin Rotterdamin tällä kertaa kaukaa, sillä alkaa jo hävettää istua aina siellä. En tosin tiedä onko William K. yhtään sen parempi vaihtoehto, mutta Tennispalatsista itseni kuitenkin löysin.

Hiisi / Donut island Musta Munkki on yksi omista suosikeista, mitä tulee kotimaisiin imperial stouteihin. Siihen oli siis hyvä lopettaa Helsinki-päivä. Tosin kyyppari pyysi minulta 16€ kahdesta desistä Mustaa Munkkia. Pöyristyin jo kovasti, mutta sitten selvisi että hän kuuli minun tilanneen kaksi annosta. Nauroimme sattumukselle ja vetäydyin ikkunapöydän ääreen miettimään, että olisipa minulla joku tärkeä, jolle olisin voinut tilata sen toisen herkkuannoksen. Kiitos, Helsinki.