Bönthöö bönthöö: Feel Berlin – lauantai

Minä vihaan matkustamista. Se ei vaan ole ikinä kiinnostanut millään tavalla. Ja täsmennetään nyt vielä, että nimenomaan se matkan taittaminen käy mielenterveyden päälle, ei niinkään perillä oleminen. Aikuisen ihmisen on kuitenkin tehtävä välillä asioita, joista ei niin välitä. Varsinkin kun sain loppusyksystä sellaisen tarjouksen, josta en voinut yksinkertaisesti kieltäytyä: kutsu kävi Berliiniin tutustumaan asiantuntijan ominaisuudessa paikalliseen olutkulttuuriin ja suurin osa kuluista olisi vielä katettu isännän toimesta. Which is nice.

Kaasean lippusekoilun ja stressaamisen jälkeen istuin vihdoin lauantaiaamuna Finnairin koneessa yksi Stallhagenin liimainen Barley Wine elimistössä ja pienen pieni buzz päässä. On se muuten hienoa juoda 10-prosenttista olutta heti kukonlaulun aikaan.

Saavuttuamme Tegelin käppäiselle kentälle puhelimeni netti päätti lopettaa yhteistyönsä – mikään kikka ei auttanut. Hätä ei ollut kuitenkaan minkään näköinen, sillä järjestäjän ohjeiden mukaan suuntasin TXL-bussilla Alexanderplatzille ja siitä nopealla vaihdolla kohti Friedrichshainia. Perillä oltiin, ilman sen suurempia kommervenkkejä. Helppous yllätti, mutta pusakkaani en pyöritä. Matkustaminen on yhä mälsää.

Tunsin ex-lahtelaisen isäntäni vuosien takaa, joten ensimmäinen tunti meni elämäkertojen päivittämisen ja aamupalan merkeissä. Pikku hiljaa alettiin siirtymään myös itse asiaan. Olueen. En voi vielä paljastaa reissuni syvintä syytä, mutta mikään Matlock ei tarvitse olla arvatakseen, että berliiniläiseen olutkulttuuriin se liittyy.

Tervetuliaismaljaksi oli varattu Schneeeulen Marlene, 3-prosenttinen berliner weisse. Panimo on tunnettu siitä, että valmistaa miltei pelkästään berliner weisseja, joten herkkua oli luvassa. Vai? Marlene oli kesäisesti pirskahteleva sitruspommi, mutta maku loppui kuin seinään. Ja missä oli happamuus?

Happamuuden puute hapanoluissa oli muutenkin Berliinin perisyntejä suht vahvoihin makuihin tottuneelle härmäläiselle, kuten seuraava Kehrwieder Elbe Gose todisti. Lähempänä Hoegaardenia kuin gosea. Missä happamuus, missä suola? Ehkä olen vain raiskannut makunystyräni moderneilla hapanpommeilla, että tämmöiset perinteisemmät (?) tyylinsä edustajat tuntuvat auttamattoman tylsiltä.

Heidenpeters Thirsty Lady oli funkyn hedelmäinen APA, Motel White Sands hyvin samanhenkinen kuin edellä mainittu, joskin hieman pesuainemainen, ja Heidenpeters New England IPA kaikessa yksinkertaisuudessaan maistuva.

Vielä yksi olut majapaikassa ja sen piti olla todella kova. Ei muuten ollut. Wiestner Lucky Lup IPA oli periaatteessa jo päättänyt päivänsä, niin vanhan makuista se oli. Karamellia ja pahvista mallasta, kuivattuja hedelmiä sekä aivan hirveä etiketti siihen päälle.

Sitten takki niskaan, kioskilta Rothaus Pilsit kouraan ja kohti ensimmäistä virallista kohdetta.

Jo pariin otteeseen mainitun Heidenpetersin panimoravintola sijaitsi hauskasti kauppahallin peränurkassa – ilmeisesti Kreuzbergin kaupunginosassa oltiin. Sitä ennen oli kuitenkin suoriuduttava joulumarkkinamassan läpi vessoille ja sieltä vielä hallin toiseen päähän panimolle. Vessat nousivat muuten tällä reissulla yllättävänkin isoksi puheenaiheeksi. Ei osaa saksalainen insinööri nimittäin pyttyä rakentaa. Ihmeellisiä paskatarjottimia kun ovat kaikkialla. Eikä pillupuhelimista ollut edes kuultu. Huoh, yritä siinä sitten vatsavaivaisena matkustaa.

Kakka-alttareista kuitenkin takaisin oluen maailmaan. Kärkeen testasimme juuri juotua NEIPAa hanasta, vielä parempi kuin pullo. Katkeroa olisi tosin pieni tösäytys voinut olla lisää. Pilz oli modernin hedelmäinen näkemys perinnetyylistä. Red Flandern Winter paskinta sour rediä ikinä, jota vielä kruunasi kärpänen lasissa. Viinimarjamehukiljua, jäi juomatta. Session loppuun session IPA, joka oli humalaöljyinen, kuivakan hedelmäinen. Toimi.

Ja matka jatkui…

Virallisesti Motel-panimon hananvaltaus ei alkaisi Lager Lagerissa vielä tuntiin, mutta koska oluet olivat jo kiinni nokissa, niin samahan se. Lager Lager oli todella miellyttävä kulmakuppila, joka toimi samalla myös pullokauppana. Niiden kiviseinien sisään olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaa haaveilemaan. Tai no, kyllähän siinä pari tuntia kului jo nytkin, kun tutustuimme Motelin tarjontaan – paljon oli tarjolla tavaraa, jota ei esimerkiksi löydy vielä Ratebeeristä.

Shady Pines ilmeiseti panimon tunnetuin tuote. Itse en kuitenkaan IPAan rakastunut, sillä hedelmät olivat hukkuneet jonnekin mäntymetsän syövereihin, eivätkä ne vastanneet vaikka kuinka huusin. Synkkää…

Grisette on jäänyt todella vieraaksi tyylilajiksi, enkä muista aiemmin edes juoneeni yhtään saisonin lähisukulaista. Motel oli kuitenkin vääntänyt parikin eri varianttia tuosta ”seuraavasta trendioluesta”. Plein Soleil olisi mennyt läpi raikkaana ja kevyenä saisonina. Purple Noon taasen tasapainoili esanssisuuden ja oikeiden mustikoiden rajapinnoilla. Oliko Mietaan viiksissä kusta vai mustikkaa?

Zur Mosel meni tuossa vaiheessa heittämällä päivän parhaaksi, sillä alaotsikon lupaama Riesling double IPA lunastettiin täysin. Kypsää, mutta silti raikasta hedelmää, kivat katkerot ja keittoon lisätty Riesling-mehu täytti kokonaisuuden viinikumimaisuudellaan. Jatkoon.

Loppuun vielä panimon ensimmäinen lager, tuhdin maltainen Star Castle ja uhkalta kuulostanut Lago Dorado, joka oli costaricalaisella kahvilla maustettu ale. Hyväähän se kahvi oli, mutta oluen vaalea väri hämäsi liikaa.

Matkajuomaksi valikoitui kylmäkaapista Heidenpetersin Hoprider, joka oli ilmeisesti jonkinlaista erikoiserää; pullon asemesta se oli pakattu tölkkiin, ja vielä kovin näyttävään sellaiseen. Erikoisen hyvää se oli myös. Todella tuoretta NEIPAa, jonka hedelmäisyys aiheuttaa kuolan valumista vieläkin. Koko matkan parhaimmistoa.

Marketin ”lastauslaiturilla” sijainnut Muted Horn ei kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan sen keskittyessä enemmän muihin kuin paikallisiin tuotteisiin. Baaria suositeltiin kuitenkin niin monelta taholta, että pakkohan se oli nopeasti tarkastaa.

Pullolista on Muted Hornissa ilmeisesti SE juttu, mutta päädyimme silti ottamaan hanasta neljän oluen beer flightin. Melko mitäänsanomattomia kaikki, mistä kertonee paljon se, etten ole näköjään kirjannut niitä edes ylös. Stone / Beavertown / Garage Project Fruitallica jäi kuitenkin typerän nimensä takia mieleen.

Päädyimme sitten vielä vanhojen muistelun lomassa jakamaan pullon Kemker-panimon Miaa, jossa matkanjohtajan mukaan piti olla sitä kaipaamaani happamuutta. Ei ollut. Kevytkuohari tuli mieleen ennemmin kuin berliner weisse.

Vaikka viihtyisässä ja kovin rauhallisessa Muted Hornissa olisi viettänyt pitempääkin pullolistoja tiiraillen, niin matkan oli jatkuttava. Välipalana nautittu falafel döner oli kenties parasta pikaruokaa, jota olen ikinä syönyt. Saarioisten kasvispyöryköitä falafelina “nauttineen” suomijuntin mieli alkoi valaistua.

Olutkiintiö oli täyttynyt hetkeksi, joten astuimme drinkkibaarin sisuksiin jälkiruoalle. Naamalle iskenyt savumuuri oli kuitenkin aivan liian sakea, joten seuraava baari kiitos. Sielläkin sai polttaa, mutta koska asiakkaita oli vähän, niin savu ei haitannut. Ja pitihän se yksi savuke itsekin tupruttaa, ihan vaan vanhojen pahojen aikojen muistoksi. Ravintolan nimestä ei mitään käryä (pun intended), mutta oikein viihtyisä kellari oli kyseessä.

Kenties tylsämielinen, mutta aina niin maistuva Hendrick’s kurkulla oli saatu tuhottua, joten vielä olisi yksi ”pakollinen” olutkohde. The Black Lodgessa oli hanassa jo päivällä maisteltu Wiestner Lucky Lup IPA, joten siitä lähdimme ottamaan revanssia. Ja hyvin otettiinkin, sillä ihan kuin eri tuotetta olisi juonut. Kermaisen hedelmäinen IPA toimi kivana kontrastina The Black Lodgen tummasävyiselle Twin Peaks -teemalle. Itse kun en ko. sarjaa ole ikinä jaksanut seurata, niin moinen larppaus meni hieman ohi, mutta ihmisten paljoudesta päätellen homma toimii.

Päivällä alkoi olemaan jo kiitettävästi mittaa, mutta olisi tuntunut tyhmältä luovuttaa ennen puoltayötä, joten taksi alle ja kohti BrewDogia. Isäntä halusi päästä maistamaan paikan pizzoja ja BrewDog-baarit nyt muutenkaan harvoin pettävät.

Mitten kaupunginosassa sijaitseva BrewDog Berlin oli hallimainen kokonaisuus, jonka nurkasta tosiaan löytyi oma pizzeria. Miksei. Hanalista oli tylsää täynnä, varsinkin Helsingin-kioskin tarjontaan tottuneelle. Tyydyimme skotlantilaisten omaan tuotantoon, joista Blitz Strawberry maistui vesitetyltä mansikkamargaritalta ja joku nimettömäksi jäänyt perus IPA perus IPAlta. Ach so, Tilquin / Rulles Stout Rullquin oli maistuva, mutta hämmentävä sekoitus lambicia ja stoutia.

Pizza oli mauton, porukkaa liikaa ja pääkin alkoi olemaan suht täynnä, joten ostimme pullokaapista muutamat juomat mukaan ja suuntasimme majapaikkaan. Iltapala, pari olutta, muutama savuke ja gute nacht.