Bönthöö bönthöö: Bryggeri Helsingin klassikoiden illallinen – viisi vuotta, muttei suotta

Viisi vuotta. Suunnilleen niin kauan on Bryggeri Helsinki komeillut torikortteleiden uumenissa. Viisi vuotta on ravintolapäällikkö Olli Majasen mukaan suunniteltu myös oluen ja ruoan yhdistäviä teemaillallisia. Viisi vuotta minun on pitänyt käydä syömässä Sofiankadulla. Ja kehtaavat vielä väittää, että hämäläiset ovat hitaita.

Nyt olin kuitenkin istumassa Bryggeri Helsingin hämyisässä (tämän takia iso osa kuvista on ravintolan omaa tuotantoa, kiitos kauniista ajatuksesta) kabinettitilassa, jossa oli tarkoitus nauttia viiden ruokalajin illlalinen asiaan kuuluvine oluineen. Paikalla oli toki olutkentän silmäätekeviä aina Olutpostin tuoreesta päätoimittajasta maan viralliseen keikkakeittäjään sekä olutblogien ykkösnimestä viiden tähden vastarannan kiiskeen.— Ensimmäisen kerran kunniaksi Olli Majanen oli valinnut viisi hieman jo ehkä unohdettuakin klassikko-olutta, joille Ali Suvialan johtama keittiö oli sitten loihtinut sopivat annokset.

Keittiön tervehdys

Illallinen startattiin Boon Oude Geuzella. Lambicin ystäville varmasti hyvinkin tuttu, jopa turvallinen geuze. Hapanomenainen ja sitruunainen lambic tuikkasi keittiön tervehdyksenä tarjoillun hanhenmaksakreemin rasvaisuuden läpi kuin leipäveitsi grillijonossa. Pitää muuten mainita, että hanhenmaksa oli peräisin vapaana kasvaneista hanhista, eli tiukka ei pakkosyötölle. Hanhenrasvassa paikoin mustaksikin paistettu leipä sekä mustikka-punasipulichutney leikkivät myös oluen kanssa nätisti. Oiva aloitus, joskin sisäinen junttini kuiskaili takaraivossa “tää on vaan glorifioitua maksamakkaraa”.

Alkuruoka

Alkuruoka oli kokonaisuutena kenties oma suosikki. Jo olueksi valikoitunut Saison Dupont sai kiinnostuksen nousemaan, sillä edellisestä kohtaamisesta tuon tyylilajin kulmakiven kanssa oli vuosia. Kerrassaan upea klassikko, joka on jäänyt vähemmälle huomiolle “sour hoppy smoked saisoneiden” viedessä palstatilaa.

Makupariksi sille oli loihdittu kampasimpukkaa ja jättikatkarapuja limehulla, sahramimajoneesia, pikkeliretikkaa, semikuivattuja miniluumutomaatteja, merikorallia, tomaatti-sahramilientä sekä sahramifocacciaa. Raaka-aineiden runsaus ei tehnyt annoksesta kuitenkaan tukkoista, sillä merenelävien hennot maut olivat nätisti esillä. Ainakin niin kauan kun tomaattiliemi otti omansa. Sitä lisättiin nätin ruokakeon päälle aivan liikaa ja loppulautanen näytti erehdyttävästi keitolta – vierustoveri valjastikin jälkiruokalusikkansa kauhomiseen, sillä focaccia ei yksinkertaisesti jaksanut imeä kaikkea lientä itseensä. Myös tomaatin happoisuus söi simpukoiden ja katkarapujen hienostuneita makuja nopeammin kuin minä.

Pääruoka

Jos oli alkuruoassa “kaikki komponentit lautasella”, niin ei pääruoka pekkaa pahemmaksi jäänyt; savustettua Iberico-porsaansisäfileetä (tuhkapurjoa ja paahdettua/fermentoitua valkosipulia), gruyere-perunagratiinia, herne- ja sipulipyreetä, paistettua miniporkkanaa, olutetikkasiirappia, ruskistettua voita, Iberico-lastu sekä tuhkapurjosuolaa. Juomaksi kaadettiin reilut lasilliset Weltenburger Kloster Asam Bockia, joka on aina vähän jäänyt Ayingerin mahtavan Celebratorin jalkoihin.

Ronskisti savustetun lihan kanssa Asam Bock oli kuitenkin omassa elementissään ja pehmensi maltaisuudellaan suussa ilakoivaa makujen karusellia. Liha oli todella hyvää, molemmat lihat, varsinkin Fiskarsin panimon olutetikkasiirapin kanssa homma oli jiirissä. Gratiini oli maistuvaa, mutta ehkä hieman turha lisäke, sillä pääraaka-aine veti suvereenisti huomion itseensä.

Juustolautanen

Maha alkoi olemaan tässä vaiheessa jo tukossa, mutta vielä oli kaksi annosta tuloillaan. Onneksi jokaisen ruokalajin väliin oli jätetty tarpeeksi “tyhjää”, niin pystyi hieman keräilemään itseään. Toki myös tissuttelemaan lisää olutta sekä keskustelemaan pöytäseurueen kanssa esimerkiksi “kossusahdista”.

Sahdista päästäänkin komean aasinsillan kautta seuraavaan olueen, joka oli Schneider TAP6 Mein Aventinus. Vaikka tuosta tyylivaliosta sahtimaisia piirteitä irti saakin, niin en vaan oikein voi sietää tummia vehnäbockeja. Kuten ei kukaan muukaan vierustovereista. Alku ei ollut siis kovin lupaava.

Juustolautasen kanssa homma kuitenkin toimi edes vähää alusta, vaikka barley winea ikävöimmekin.

Tète de Moine, Appenzeller Extra ja Gorgonzola Piccante, siinä juustotroikka. Sveitsiläinen “rusettijuusto” oli sellaisenaan hieman pliisu, mutta oluen kanssa toi persoonaansa peliin. Appenzeller nyt on appenzeller, tokkopa siitä moni sen enempää innostuu. Gorgonzola taas omia suosikkityylejä, joten sen parissa olisi voinut puuhastella pidempääkin. Vehnäolut sai homejuuston hedelmäisyydestä vielä hieman enemmän irti.

Jälkihuomiona vielä, että en ollut ainoa, jolla jäi olut lasiin hapettumaan. Ilman ruokaa se ei vaan tippunut, edes väkisin.

Jälkiruoka

Pari tuntia oli jo aterioitu, mutta ihan vielä ei ollut homma paketissa. Jälkiruoaksi oli nimittäin tarjolla appelsiiniflan, Triple Secillä maustettu sitrussalaatti, mandariinisorbetti ja aromisuihke, valkosuklaa-saksanpähkinäkeksi (rocky road -tyyliin), valkosuklaacrumle sekä kukka. Kyllä, kukka.

Mandariinisorbetti oli hyvää, se oli itse asiassa todella hyvää, eikä oluena tarjoiltu St. Bernardus Abt 12 riidellyt sen kanssa yhtään. Hieman jopa hämmennyin, sillä en ihan heti laittaisi maailman parhaisiin kuuluvaa quadrupelia sorbetin rinnalle. Näin sitä oppii.

Muuten jälkiruoka oli osastoa ihan kiva. Paahtovanukkaan koostumus oli omaan makuun liian vetelää, siitä tuli mieleen sellainen lötkö tofu. Hieman mausteisen oluen kanssa appelsiini pääsi nätisti esille ja keksin myötä kokonaisuuteen saatin myös purupintaa, mutta ilman sorbettia mikään ei olisi tuntunut miltään. Paitsi tietysti kukka.

Todella onnistunut ilta, sillä ruoka, juoma ja seura olivat pääosin hyvää. Mitäpä sitä muuta illalliselta kaipaakaan. Iso kiitos siis Olli Majaselle kutsusta. Ja jos te lukijat olette kiinnostuneita Bryggeri Helsingin klassikoiden illallisesta, niin seuraava pidetään 28.03. Silloin teema on käännetty niin päin, että ensin valitaan ruoat ja niille sitten oikeat oluet.