Bönthöö bönthöö: Arkisto: Orval
Julkaistu vanhassa blogissa— 31.12.2016.
Se oli viime vuosikymmenen loppuliukua. Olin ollut vakavassa olutkoukussa jo muutaman vuoden ja lipsunut pahasti itselleni asetetusta vain pari “erikoisolutta” illassa -säännöstä. Keravan cappuccino ja Poron kusi, kuten ne katukielessä tunnettiin, eivät kuitenkaan enää kolisseet päässä entiseen tapaansa, joten olin siirtynyt kuin varkain etsimään kiksejä yhä kovemmista aineista. Porttiteorian mukaisesti oli siis vain ajan kysymys kun lasistani löytyisi puhdasta belgiä, tuota kunnioitusta ja hieman pelkoakin ihmisissä herättävää nestettä.
Olin toki kuullut urbaaneja legendoja bilekäyttäjistä, belginisteistä, jotka olivat harhoissaan tilanneet ravintolassa saisonia ”seshuunina”. Olipa joku huhun mukaan perustanut Olutoppaan belgipäissään. Itsekin olin flirttaillut tavaran kanssa pari kertaa, esim. Metron kellaribileissä maistoin suullisen Chimay-nimistä sinistä ainetta, mutten ollut uskaltanut ottaa vielä sitä kohtalokasta viimeistä askelta. Nyt oli kuitenkin aika sukeltaa syvälle belgimaljaan ja yrittää löytää ”key to the mind”.
Keskikesän merkkipaalu oli juuri ohitettu, sauna napsautettu päälle ja höyryävä lasagne otettu uunista. Olin kutsunut pari kaveria kylään, sillä en halunnut tehdä ensimmäistä kunnollista belgikokeiluani yksin, siitä oli varoiteltu aivan liikaa. Ja koska nuo toverini eivät olleet sekaantuneet mihinkään Nallemehua vahvempaan, niin oloni oli luottavainen. Kun olimme saunoneet, syöneet ja nauttineet muutaman turvaverkko-IPAn, niin oli aika avata jääkaapin ovi ja ottaa demonisesti silmiin tuijottava Orval-pullo kauniiseen käteen. Aloin hivuttamaan korkkia auki verkkaisesti, en nimittäin halunnut pitää kiirettä tämän neitsytmatkan kanssa. Vaahto alkoi tursuamaan korkin paljastamista rakosista ja yhtäkkiä huomasin tiskipöydän lainehtivan nesteestä. Lasi siis nopeasti alle ja yritin pelastaa loppupullon, siitä oli kuitenkin maksettu isot rahat katukaupassa. Lopulta pöydälle oli valunut vain noin viidennes sisällöstä, joten huokasin helpotuksesta ja vetäydyin parvekkeelle ilta-auringon syleilyyn nauttimaan vihdoin annoksestani aitoa Belgiaa.
Ja nautintoa se oli, ensipisarasta asti. Olin luullut, että kaikki Trappist-muotihuumeet ovat sellaista ruskeaa ja makeaa mönjää, joka tekee olotilan tunkkaiseksi ja väsyneeksi, mutta Orval kirkasti näkökenttäni. Se oli jotain tyystin erilaista.
Olo alkoi tuntumaan kevyeltä, vartalo levitoi aurinkotuolin päällä, linnut lauloivat kauniimmin kuin koskaan ja takapihan pusikko oli muuttunut taikametsäksi, jonka iloiset eläinasukit tanssivat nyt avoimeen mieleeni omenavarkaisiin. Nenän ja suun tuhansista onteloista kasvoi satametrisiä kukkaistutuksia kohti aivojen mielihyväkeskusta. Sitruksia ja trooppisia hedelmiä tarjoiltiin isoissa vaaseissa, joita kantoivat hapanmielinen Leipuri Hiiva sekä hänen apurinaan häärännyt hikinen trappistimunkkiarmeija. ”Tarpeeksi hapokasta”, kuulin Olli Hokkasen kuiskaavan jostain kaukaisuudesta ja nauru tirskui alati levenevän hymyni kuopista. Olin onnellinen, olin tyydytetty. Ja vaikka tiesin, että Orval jättää jälkensä hauraaseen mieleeni ja upposin sen myötä yhä syvemmälle tuohon tuhon olutsuohon, niin en välittänyt, sillä se oli tehnyt päivästäni juuri täydellisen – ja tekee sen yhä uudelleen.
