Arde Arvioi: Sessio #8: The Baari
Oulu, Kirkkokatu, 1.9.2018, klo 10:59. Yllättävän lempeää lämpöä Perämeren rannalla. Kaksi miestä istuu juttelemassa Oluthuone Leskisen patiolla. Baari ei ole vielä auki, he odottelevat sen avautumista. Toisen miehen tunnen hyvin, jo vuodesta 1986, jolloin olimme samassa työpaikassa. Hän harrastaa mm. merisotahistoriaa. Toinen mies näyttää etäisesti tutulta, mutta en tiedä hänen nimeään. Olen ehkä vaihtanut muutaman sanan joskus baaritiskillä.—
Kun Olutkoira-blogisti valitsi sessio-sarjan syysavauksen aiheeksi baarit, en heti osannut päättää mistä kirjoittaisin. Olen käynyt baareissa kohta 40 vuoden ajan ja miljöö kiehtoi välittömästi alusta asti. Baareista voisi kirjoittaa yleisesti monesta eri näkökulmasta. Voisi kirjoittaa fiktiivisestä Casablanca-elokuvan Rick’s Café Américainista, joka teki lähtemättömän vaikutuksen ennen kuin oikeisiin baareihin pääsin sisään. Suomalaisista keskiolutbaareista, englantilaisista maaseutupubeista ja Saksan pikkukylien oluttuvista riittäisi kerrottavaa. Voisi kirjoittaa henkeäsalpaavista olutbaareista matkojen varrelta, kuten Antwerpenin Kulminator tai San Franciscon Toronado. Nykyinen kotikaupunkini lähes pursuaa upeita baareja: Pikkulintu, One Pint Pub, St. Urho’s, Stadin Panimobaari, Sori Taproom,— Panema, … Mutta tiesin melko nopeasti, etten voi olla kirjoittamatta Huoneesta. —
1992 olin 30-vuotias ja asuin Suomen Pittsburghissa Raahessa, jossa oli muutama mielenkiintoinen baari. Sellaisia kuin harmittavasti 1989 palanut Daily Mail ja merimieskapakka Kajuutta, jossa olin kerran saada turpiini, koska pidin kauluspaidan ylänappia kiinni. Näistä vetovoimakohteista huolimatta kävin viikonloppuisin säännöllisesti opiskelukaupungissani Oulussa. Opiskeluaikojeni kantabaari Rattorilupi oli tuhoutunut ja harhailin kaverieni kanssa etsien jotain vastaavaa fiilistä. Joskus vuoden 1992 aikana pistäydyin Saaristonkadulle avautuneessa omituisesti nimetyssä Leskisessä. Baari ei tehnyt mitään suurempaa vaikutusta. Muistan ajatelleeni, että tulipahan tämäkin paikka nähtyä, ei tarvitse enää toiste vaivautua.—
Olin tässä vaiheessa jo innostunut erilaisista oluista ja Leskisessä sellaisia alkoi olla saatavilla. Valikoima kasvoi hyvin hitaasti, mutta kuitenkin paremmin kuin Oulun muissa baareissa. Musiikki ei ollut Rattorin tasoa, mutta tarpeeksi mielenkiintoista silti. Leskisen suosio kasvoi, viikonloppuisin tunnelma oli tiheä ja asiakkaiden joukossa oli erittäin hyvännäköisiä ja muutenkin mielenkiintoisia naisia. Oulu-viikonloppuni alkoivat pyöriä Leskisen ympärillä.—
1999 muutin takaisin Ouluun ja Leskis-käyttäytymiseni vähitellen muuttui, vierailut painottuivat arki-iltoihin töiden jälkeen ja lauantai-iltapäivään. Vaihtuvien oluiden kokeilu alkoi olla entistäkin keskeisempää.— Ari Flinck on Leskisen neljästä omistajasta ainoa, joka on ollut mukana alusta asti, ei tosin omistajana varhaisvaiheessa. Joskus 1999 Flinck kysyi kiinnostaisiko minua baarin VIP-asiakkuus. Emmin hieman asiaa ja taisin sanoakin, etten oikein arvosta asiakkaiden luokittelua eri ryhmiin.— En siis ymmärtänyt asiasta mitään. VIP- tai kanta-asiakas minusta kuitenkin tuli, numerolla 111.—
Saaristonkadun alkuperäinen Leskinen ei ehkä objektiivisesti ollut maailman paras baari, mutta itse pidän sitä edelleen sellaisena. Muista suomalaisbaareista ehkä lähimmäksi on päässyt Tennispalatsin Vastarannan Kiiski. Suhteellisen pieni suorakulmainen tila, toisella pitkällä sivulla baaritiski. Permannolla neljän hengen pöytiä, joiden päällä matot. Mattokuvio ei ehkä ollut kaikkein terävin idea, mutta kauan perinne sinnitteli. Oven vieressä ikkunan edessä oli penkin tapainen ja takana vessojen lähellä hieman suurempi loosimainen pöytä. Istuitpa missä tahansa, pystyit hallitsemaan katseella koko baaria. Oma mukavuusalueeni oli suunnilleen baaritiskin puolivälissä, mutta testasin kyllä kaikki muutkin sijainnit. Tupakansavua oli sakeasti, mutta silloin pidin sitä baarin olennaisena osana. Nautin jokaisesta hetkestä.
Baarien yhteisöllisyydestä puhutaan paljon, mutta Leskisen tapaiseen yhteisöön en ole muualla törmännyt. Omistajat ylläpitävät sitä aktiivisesti ja järjestävät asiakkaille monenlaisia tapahtumia. Vuonna 2002 10-vuotisjuhlat järjestettiin suurieleisesti roudaamalla kanta-asiakkaat mittavampaan juhlatilaan kauas Pateniemeen. 2012 20-vuotisjuhlissa asiakaskulkue marssi Oulun keskustan halki Jumprusta Leskiseen. Helmikuussa valitaan kuluneen vuoden ansioituneimmat asiakkaat useammassa kategoriassa. Itsekin olen joitakin titteleitä saanut, arvokkaimpana varmaankin Vuoden Hiiva 2012. Henkilökunnalla näyttää olevan erityisen hyvä henki ja työsuhteet varmaankin ovat poikkeuksellisen pitkiä turbulentilla alalla. Huolella rekrytoidussa rosterissa on ollut hämmästyttäviä lahjakkuuksia ja on edelleen, on ollut etuoikeus kohdata heitä. Itsekin tavallaan pääsin jossain vaiheessa vaihtamaan näkökulmaa tiskin toiselle puolen, kun Mika ”Raimo” Jacklin värväsi minut valitsemaan real aleja baariin maahantuojien listoilta.
Oluthuoneen asiakkaita on tasaisesti yhteiskunnan eri sektoreilta. On tyypillistä, että jotain ammattiosaamista tarvitessa käännytään muiden kanta-asiakkaiden puoleen. Kaikkien siviiliammatti ei tietenkään ole tiedossa, sehän on oma asia kuinka paljon taustoistaan kertoo. Brittipubin klassinen perinne, täydellinen tasavertaisuus toteutuu Leskisessä hienosti, mitään klikkejä tms. en ole baarissa huomannut. Se on tietysti selvää, että baarin hintatasolla harkitusti karsitaan halvimmasta alkoholista kiinnostuneita asiakkaita pois.—
Yksi Leskisen pikanteista piirteistä on sen rovaniemeläisyys. Puolet omistajista, Flinck ja Esa Hiltunen, ovat Rovaniemeltä, samoin muutamat muutkin avainhenkilöt vuosien varrella kuten real ale -hankkeen moottori Teemu Raasakka. En tiedä Rovaniemestä mitään, mutta jollain tavalla se baarissa tuntuu. Itse olen kainuulaisena aina Oulussa hieman ulkopuolinen ja se sama suhde jotenkin heijastuu Leskisen asetelmassa Oulun suhteen.—
Leskinen on säilynyt yli 26 vuoden ajan poikkeuksellisen elinvoimaisena. Pahin kriisi taatusti osui vuoteen 2003, kun Saaristonkadun vuokrasopimusta ei uusittu. Muutaman painajaismaisen kuukauden tauon jälkeen baari avautui vielä keskeisemmällä paikalla Rotuaarilla. Monen muun asiakkaan tavoin suhtauduin aluksi uuteen lokaatioon skeptisesti. Tila tuntui liian ahtaalta ja vääränmuotoiselta. Myöhemmin sopeuduin systeemiin ja tuttu intensiivinen fiilis rakentui uuteenkin paikkaan. Mutta ei ehkä silti aivan samanlaisena. Ehkä tilannetta voisi verrata keski-ikäisen miehen hankkimaan freesiin vaimoon numero 2. Kaikki on erittäin mukavaa, mutta ei kuitenkaan ehkä aivan samalla tavalla kuin alkuperäisessä suhteessa. Nykyinen tila on sittemmin laajentunut, mutta sen vaikutusta en ole kunnolla aistinut, kun muutettuani Oulusta olen vieraillut vain harvakseltaan. Uuden sijainnin patio lämmitetyllä kävelykadulla on kuitenkin täysin ylivoimainen verrattuna vanhaan pariin tuoliin bussiväylän käryssä.
Leskisen todellisen arvon olen tyypillisesti oivaltanut maksimaalisesti vasta muutettuani pois Oulusta 2014. Palaan sinne nyt kuin lapsuudenkotiin, kaikki tuntuu niin tutulta. Nostan katseen ylös olutlistaan ja tilaan jotain aiemmin kokeilematonta. Usein olen saapunut lauantaina heti avaamisajan jälkeen ja tilaamisen jälkeen astelen automaattisesti merisota-asiantuntija Jarmo Salovaaran pöytään. On kaikki niinkuin ennenkin.
