A.W Yrjänän ja Kikke Heikkisen kulttuurikodissa pulpahtelee siideri oman puutarhan omenoista

Siiderin tekeminen on A.W. Yrjänän ja Kikke Heikkisen keino syventää suhdetta luontoon ja omaan puutarhaan. Kun käki kukkuu, siideri on valmis, mutta mitä kaikkea ennen sitä tapahtuu?

Kulttuurivaikuttaja Kikke Heikkinen ja kirjailija-muusikko A.W. Yrjänä löysivä kodin Porvoon keskustan tuntumasta 18 vuotta sitten vappuna. He olivat etsineet taloa pitkään, ja kuitenkin se pääsi yllättämään. ”En ollut ikinä asunut pientalossa. Tässä on kuusi omenapuuta, ja tuijottelin niitä ensimmäisen kesän. Ajattelin, että on pakko saada joku suhde pihaan, ettei se tunnu vain ylimääräiseltä työltä”, Yrjänä kertoo.

Niin syntyi päätös opetella tekemään siideriä. Siihen aikaan Suomessa ei juuri puhuttu siiderinteosta, eikä Yrjänä tuntenut ketään, joka olisi tehnyt siideriä kotona. Hän luki siiderikirjoja ja päätyi aihetta opiskellessaan erään englantilaisen maatalousministeriöstä eläköityneen henkilön sivulle, jolla tämä  kertoo kaiken siideritilan hoitamisesta. ”Meillä oli kuusi eri lajiketta omenaa, emmekä tienneet mitä ne ovat. Käytin ensimmäisenä vuonna englantilaisen asiantuntijan reseptiä, joka oli hieman monivaiheisempi kuin vain käyminen, kirkastaminen ja pullottaminen”, Yrjänä kertoo.

Englantilaisessa ohjeessa neuvottiin käyttämään samppanjahiivaa. Siinä Yrjänä on pysynyt. Koska suomalainen omena ei ole kovin makea, Yrjänä laskeskeli, että kun siihen lisää panimosokeria, saa sopivan vahvuista siideriä. ”Kun lisään yksi tai kaksi kiloa panimosokeria 30 litraan omenamehua, siideristä tulee Westonsin vintage-siiderin vahvuista, 7,2-prosenttista. Tavoitteena on
täysin kuiva siideri, jossa ei ole lainkaan jäännössokeria. Meidän siideri on hyvin raikas, ja kolmas suullinen on paras”, Yrjänä ohjeistaa ennen maistamista.

Yhdessä asiassa englantilainen ohje vei vikaan: ensimmäisellä kerralla Yrjänä lisäsi siideriin sitruunahappoa. ”En tiennyt, että sitä ei suomalaisten omenoiden kanssa tarvita. Suomalaisen omenan kirpeys peittää makeuden muutenkin”, Yrjänä oppi.
Siitä hän vielä muistuttaa, että siideri tehdään sataprosenttisesti omenasta: ”Jokainenhan tietää, että olennaista on käyttää pelkästään omenamehua. Ei vettä! Silloin ei synny määritelmällisesti siideriä.”

Tutustuminen oman pihan lajikkeisiin

Siiderinteon myötä pariskunta on tutustunut kunnolla oman pihansa omenalajikkeisiin. Aluksi oli vain kuusi omenapuuta, mutta 18 vuoden jälkeen he tietävät puistaan ja niiden hedelmien ominaisuuksista paljon enemmän. Yksi omenista on päärynänmakuinen ja sisältää pektiiniä. Kaneliomenia on kahta lajia: Tikruksi nimetty syysomena, josta tulee jättikokoinen vahapintainen hedelmä, jonka tunnistaa keltapunaisista raidoista ja toinen Ounaviiru, ihana sekin, he todistavat. Yhden puun hedelmät maistuvat hyvältä joka toinen vuosi. Parasta on kuitenkin kaikkien yhdistelmä: eri lajikkeet sekoittamalla syntyy
hyvin vaniljainen siideri.

Kokonaisuutena siiderinteko oman puutarhan omenista on työlästä hommaa, tai ”kivaa näpertämistä”. Ensimmäiset hikipisarat vuodatetaan satoa korjatessa. Seuraava vaihe on kuljettaa omenat mehuasemalle. Kikke Heikkinen kertoo kantavansa päävastuun näistä työvaiheista. Hän asioi Wildemanin puristamolla. ”Mehu tulee tosi nopeasti uusilla laitteilla. Ennen mehustusta on pitänyt
huolehtia astioiden desinfektointi, sillä käyttötarkoituksesta riippuen pullotan, pussitan tai saavitan mehun. Paluumatkalla tulee hiki, kun ajan ikkunat huurussa kotiin kuuma mehu kyydissä”, Heikkinen nauraa.

Yrjänä tapaa valmistaa siideriä 30 litraa joka vuosi. Siitä tulee kolme korillista. Siideri saa pulputtaa kellarissa aikansa. Ensimmäisen käymisen jälkeen Yrjänä kirkastaa sen ja siirtää toiseen astiaan. Pariskunnan työnjakoon kuuluu, että Heikkinen desinfektoi pullot ja sitten saadaan hoidettua viimeinen työvaihe pulputuksen loputtua. ”Onhan siiderinteko työlästä hommaa, siltä se tuntuu, kun on vihdoin saanut juoman pulloon. Panen pulloon neljä grammaa panimosokeria hiilihappokäymisen aikaansaamiseksi, ja pullot saavat levätä pimeässä vappuun saakka. Hiilihappokäymisen jälkeen tapahtuu malolaktinen käyminen, joka tekee siideristä moniulotteisen”, Yrjänä kuvailee prosessia.

Kulttuurikodin siideriharrastusta voi luonnehtia pitkäkestoiseksi: siideriä on tehty jo 14 vuotena. ”Viime syksynä siideri jäi tekemättä, sato oli niin pieni. Lisäksi näihin vuosiin mahtuu yksi raskas pettymys: käyttämäni kruunukorkit olivat kuivuneet ja koko satsi oli pilalla. Surin sitä yhden vuoden siideriä valmistamatta”, Yrjänä kertoo.

Juttua tehdessä maisteltavana oli vuosikerta 2019. Siinä oli erona tavanomaiseen pelkistetympi valmistustapa, mutta Yrjänä ei ole aivan tyytyväinen lopputulokseen – tänä syksynä siideri tehdään taas vanhalla totutulla kaavalla, vaikka siinä yksi ylimääräinen työvaihe tuleekin ”Ilman välikirkastusta mausta ei tullut niin mielenkiintoinen. Vuosikerran 2019 siideri on hapan ja täysin kuiva. Mutkikkaammin valmistaen saa mutkikkaamman siiderin, muhkeamman ja moniulotteisemman, joten palaan käyminen, välikirkastus, toinen käyminen -järjestelyyn. Rohkeat tekevät luonnonhiivalla, se on meillä vielä kokeilematta”, Yrjänä toteaa.

Syntyykö perheessä kilpailua omenan käytöstä? Omenaa tuppaa tulemaan sen verran, jopa 800 kilon sato, ettei siitä tarvitse kilpailla. ”Suurimmaksi osaksi teemme mehua, jota rakastamme. Lisäksi teemme uuniomenaa, omenapossua ja muita ruokia. Tikru säilyy tuoreena jouluun saakka. Pakastamme omenaa myös lohkoina, niin saa piirakkaa talvellakin”, Heikkinen kuvailee omenan käyttöä. Lisäksi on vielä pelastuspartio, joka auttaa, jos ei ehdi käyttää kaikkea itse: Omenasiepparit vievät ison osan sadosta.

Kun käki kukkuu

Ensimmäistä kertaa siiderin pullotettuaan Yrjänä myöntää ajatelleensa, että sitä piti maistella jatkuvasti ”ettei se vaan mene yli”. Hän otti ensimmäisenä talvena itse tehtyä siideriä kesken kypsymisen mukaan myös CMX:n keikkabussiin, ja syntyi legenda, että siiderintekoa hän ei ainakaan hallitse. ”Otin erän siideriä jo tammikuussa keikkabussiin, eikä se ollut yhtään hyvää. Bändikaverit päättelivät, etten osaa tehdä siideriä ja naureskelivat minulle, kunnes vein kolme vuotta myöhemmin Juhani Merimaalle näytteet. Viineistä hyvin perillä oleva Merimaa kehui siideriä sitä maistettuaan ja bändikaverit olivat ihmeissään. Laittaisin ehdottomasti siiderini etikettiin Merimaan kehut!”

Sittemmin Heikkinen löysi perimätietoa, jonka mukaan siideri on valmis, kun käki kukkuu. Tämä ajoittuu vapun tienoille. ”Nykyään odotamme malttamattomina vappua, jotta saamme tietää, millaista tuli. Ja kantapään kautta on opittu sekin, että rakkaudella pantua siideriä ei tarjoilla vappujuhlissa janoisille vieraille, joille käy vähän vähemmän arvokaskin juoma”, pariskunta naurahtaa.

Suomalainen siiderikulttuuri tuntuu nuorelta, kun sitä vertaa vaikka englantilaisen siiderin syntysijoihin. Herefordshiressä siiderillä maksettiin aikoinaan palkkoja kuten meillä keskioluella konsanaan. Siideri on tullut Alkoon alun perin jo vuonna 1932, jolloin kerrotaan Marlin siiderin räjähdelleen myymälöissä niin, että myynnissä otettiin pikku tauko. Vasta vuonna 1962 listattiin seuraava siideri, ja 1969 syntyi Golden Cap. Potin räjäytti varsinaisesti helmeilevä omenaviini, jonka voi katsoa jonkinlaiseksi
siiderin esikuvaksi. Kuinka monen sukupolven ensimmäisiin alkoholimuistoihin se kuuluukaan, niin myös A.W. Yrjänän ja Kikke Heikkisen.

Kulttuurikodin siiderillä on tietysti myös nimi. Se on El Kirahvi, lausutaan el sirahvi. ”Nimi tulee siitä, että korkealla puissa sijaitsevien omenoiden takia kirahvi tykkäisi siideristämme. Lisäksi kirahvi on petollinen eläin, ja tämä on vahvuutensa takia petollinen siideri”, Yrjänä toteaa.

Siideri, joka on valmistettu itse, on ehdottomasti juhlajuoma. Ensinnäkin se on työläs, ja jos pitäisi antaa joku hinta-arvio pullolle, se voisi olla 20 euroa. ”Oma siiderimme on kuohuviinin kaltainen herkku, jota tarjotaan vieraille tai
viedään tuliaisiksi. Nautimme sitä cocktaillaseista tai hienoista kuohuviinilaseista”, Heikkinen ja Yrjänä kertovat.

Kiken mehevää omenapiirasta oman siiderin kera

Yleensä toukokuussa korkattu siiderivuosikerta loppuu jouluun mennessä. Olutpostissa maininnan arvoinen on sekin seikka, että A.W. Yrjänä ei juo olutta. Hän nauttii vain siideriä. Brittiläinen ja ranskalainen tyyli viehättävät, mutta Yrjänä on kriittinen kaupan siidereiden suhteen.

Millainen on kotisiideristin onnenhetki?
”Kun juo muutaman pullon vahvaa siideriä, on itsekin aika kompleksinen”, Yrjänä toteaa.

Sopiiko siideri ruokaan tai säkeisiin?
Pariskunta rakastaa ruoanlaittoa, ja heillä on muutamia siideribravuureja myös keittiössä. Yrjänä tunnustaa yllättävän asian:
”En syö omenoita sellaisenaan. En tiedä mitään tylsempää syötävää kuin omena. Sen sijaan omenasta valmistetut ruoat ovat ihania, kuten omena-sipulisalaatti vadelmavinaigretellä tai siiderisorbetti. Teen myös maalaiskanapataa siideriin.”

Pariskunnan valmistamaa siideristä peurapataa

Heikkisen suurin suosikki siiderin seuraan on tattikeitto, jossa on rakuunaa, muskottipähkinää ja sulatejuustoa. ”Siideri toimii siinä mahtavana makuparina. Meidän siideri sopii makeiden ja jopa itämaisten mausteiden kanssa, samoin sillin tai St.Agur-valkosipuli-persiljavoi-etanoiden kanssa.

Siideri sopii myös tuorehernekeiton mausteeksi

Entä onko siideri uinut säkeisiin? Heikkinen innostuu: ”Olen jo tehnyt sienestämisestä laulun! Omppu on sanana niin positiivinen, se herättää ihania mielleyhtymiä.”

Yrjänäkin lämpenee omenan ylistämiselle. ”Taidanpa laittaa historiallisen runon omenasta työn alle; se voisi kertoa siitä, milloin omena tuli Eurooppaan”, Yrjänä toteaa.

Teksti: Mariaana Nelimarkka, kuvat Anikó Lehtinen

Ilmestynyt 3/22 Olutposti-lehdessä.

Katso myös pariskunnan siiderijutustelut:

A. W. Yrjänän ja Kikke Heikkisen vieraana kokkauksen ja kotisiiderin parissa